Hoitoala oli minulle uravalintana tosi selvä jo lukiossa, sillä haluan tehdä jotain konkreettista ihmisten auttamiseksi. Akuutti hoitotyö ensihoitajan ammatissa vaikutti monipuoliselta, vaihtelevalta ja itsenäiseltä, minun persoonalleni sopivalta työltä. Päätin tähdätä ensihoitajan opintoihin, ja pääsinkin ensimmäisellä yrittämällä sisään Metropoliaan. Olin tyytyväinen valintaani, sillä koko opintojen ajan ala tuntui omalta.
Valmistuin 22-vuotiaana ja pääsin töihin yliopistosairaalan päivystykseen. Olin opiskellut neljä vuotta tiiviisti, ja koin itseni osaavaksi, kykeneväksi ja valmiiksi astumaan työelämään.
Työt aloitettuani minut yllätti kuitenkin voimakas keskeneräisyyden tunne. Haastavaan ammattiini ja työympäristööni liittyykin paljon sellaista, mitä en vielä osannut. Yhtäkkiä tunsin olevani yhtä pihalla kuin opintoja aloittaessani.
Onnekseni päivystyksessä aloitti samaan aikaan myös muita vastavalmistuneita. Keskustelin heidän kanssaan ja huomasin, etten ole tunteideni ja ajatusteni kanssa yksin. Se auttoi minua. Ensimmäisen kesän jälkeen juttelin myös kokeneempien kollegojen kanssa, ja oli lohduttavaa kuulla, että myös heillä oli samoja kokemuksia uransa alkuvaiheilta.
”Työuran alussa kannattaa antaa itselleen aikaa eikä vaatia itseltään kohtuuttomuuksia.”
Nyt työuraa on takana reilut puolitoista vuotta. Tunnen edelleen itseni keskeneräiseksi, mutta suhtaudun siihen armollisemmin. Olen ymmärtänyt, että ainakin tällä alalla on jollain tavalla keskeneräinen ihan koko työuran ajan. Koko ajan tulee uutta eikä kukaan voi koskaan tietää ja osata kaikkea.
Työtä tekemällä olen oppinut suhtautumaan asiaan ymmärtäväisemmin. Alussa minusta tuntui, että kokeneet kollegani osasivat kaiken. Jossain vaiheessa huomasin myös, ettei se olekaan niin. Myös he joutuvat edelleen opettelemaan uusia asioita.
Olen oppinut, että työuran alussa kannattaa antaa itselleen aikaa eikä vaatia itseltään kohtuuttomuuksia. Opinnot antavat valmiudet työelämässä pärjäämiseen, mutta todellinen oppiminen alkaa vasta töissä. Minulle tämän ymmärtäminen on ollut tosi lohdullista.
Helena Korkeemaa
Teksti: Kreetta Haaslahti