Minun työurani ei ole ollut helpoimmasta päästä. Olkoon minun tarinani muistutus siitä, että jokaisen ihmisen työhistoria on erilainen.
Aloitin työurani vuonna 2002. Minulla oli teknisen piirtäjän ammattitutkinto, mutta valitettavasti kyseessä oli hiipuva ala; suunnittelijat pystyivät tietokoneohjelmien avulla tekemään itse koulutustani vastaavan työn, joten osaamistani ei tarvittu. Lyhyen harjoittelun ja määräaikaisen työsuhteen jälkeen olin ensimmäisen kerran haastavan kysymyksen edessä – mitä seuraavaksi?
Vuonna 2004 hain ja yllätyksekseni myös pääsin tietoteknisen alan työvoimapoliittiseen koulutukseen, johon sisältyi puolen vuoden harjoittelu. Suoritin sen järjestelmätukihenkilönä julkisen puolen organisaatiossa. Esihenkilöni lupaili, että työt kyllä jatkuvat, kunhan hoidan hommani hyvin. Opin harjoittelussa perusasiat järjestelmätukihenkilön tehtävistä, mistä oli hyötyä myöhemmin, ja sain olla ihmisten kanssa tekemisissä. Valitettavasti esimiehen lupaukset työn jatkumisesta osoittautuivat tyhjiksi. Tuttu kysymys tuli jälleen vastaan – mitä seuraavaksi?
Olin vuoden verran työttömänä, kunnes selvisi, että kesken oleva tietoteknisen alan tutkinto pitää suorittaa pikaisesti loppuun, sillä tutkintoa oltiin uudistamassa. Otin yhteyttä kouluun ja työvoimatoimistoon, ja parissa kuukaudessa tein tutkintoon vaadittavat kolme näyttökoetta. Sain isosta it-alan yrityksestä harjoittelupaikan eräässä projektissa, ja sen myötä tutkinnon viimeisteltyä. Sitten saman yrityksen toisella osastolla tarvittiin kaltaistani osaajaa, ja sisäisen vaihdon myötä pääsin koulutustani vastaavaan työhön, tosin määräaikaisella sopimuksella. Valitettavasti elettiin vuotta 2008, jolloin iski lama. Se merkitsi minunkin työpaikallani rekrytointikieltoja, yt-neuvotteluja ja epävarmuutta määräaikaisten sopimusten jatkamisesta. Vuoden ajan tein kovasti töitä, mutta lopulta minunkin oli aika lähteä. Kolmannen kerran kysyin itseltäni: mitä seuraavaksi?
Hakeuduin jälleen työvoimakoulutukseen. Tällä kertaa kyseessä oli F.E.C-koulutus (Further Educated with Companies), joka yhdistää työtä etsivän työnhakijan ja osaavaa työvoimaa tarvitsevan työnantajan. Yhdestä firmasta soitettiin minulle, ja haastattelun myötä sain harjoittelupaikan. Koulutus kesti puoli vuotta ja harjoittelu neljä kuukautta, joten kesällä 2010, kahdeksan vuotta työelämään siirtymisen jälkeen, sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani.
Opin tässä yrityksessä todella paljon. Etenin myös perusasiantuntijasta erään teknisen palvelun vastaavaksi, ja huomasin, että olen esimerkiksi kohtuullisen hyvä myyjä. Pari vuotta kului, ja minulle tarjottiin toisesta yrityksestä työtä hankkeessa, johon osaamiseni soveltui hyvin. Vaihdoin työpaikkaa parempien työehtojen perusteella. Pari vuotta menikin ihan mukavasti. Tämä yritys oli ison konsernin tytäryhtiö, ja kun sen sisaryhtiö teki miljoonaluokan tappiot, kiristyivät ja kurjistuivat olot kaikissa konsernin yhtiöissä. Bonusjärjestelmän ehtoja tiukennettiin ja töitä piti tehdä enemmän ilman, että palkka kehittyi työmäärän mukana. Pahasti tappiollinen sisaryhtiö vei rentouden myös meiltä.
Jatkoin työntekoa, kunnes parin vuoden päästä kolme minulle läheistä ihmistä menehtyi lyhyen ajan sisään. Se oli raskas jakso henkilökohtaisessa elämässä, ja vaikutti väistämättä myös työelämään. Kärsin terveydellisistä ongelmista ja sairauspoissaoloja alkoi kertyä. Työkykyyni liittyvä painostus työpaikalla lisäsi kuormituksen tunnetta jo valmiiksi raskaassa tilanteessa.
Keväällä 2018 työtehtäväni ulkoistettiin toiselle yritykselle, työsuhteeni päättyi ja tajusin, että vuosien työputki iltoja ja viikonloppuja myöden oli polttanut minut loppuun. Siitä toipuminen vei monta vuotta. Irtisanomiseen liittyy voimakkaita tunteita, kuten vihaa ja pettymystä. Vasta viimeisen vuoden aikana olen aidosti osannut jättää tuon ajan taakse ja ajattelemaan sitä vain tapahtuneena asiana ilman siihen liittyviä vahvoja tunteita. Kokemus on asettunut oikeisiin mittasuhteisiin.
Olen nyt 40-vuotias ja tällä hetkellä odotan pääsyä työkykyarvioon. Minulla on monia terveydellisiä rajoitteita, jotka voisivat kuitenkin sallia osa-aikaisuuden it-alan töissä. Opin työurani aikana monipuolisesti laajoja ja haastavia asioita. Minulla olisi vielä annettavaa, kunhan löytäisin paikan, jossa voisin osaamistani hyödyntää työkykyni sallimissa rajoissa.
Mitä siis seuraavaksi, kysyn jälleen. Tavoitteenani on parantaa terveyttäni ja sitä kautta työkykyäni kaiken kokemani jälkeen. Muille ehkä vastaavaa kokeneille haluan sanoa, että älkää menettäkö toivoanne. Lopulta aika parantaa haavat ja kun niin käy, kannattaa ruveta taas katsomaan mahdollisuuksia, miten jatkaa eteenpäin. Olen turvautunut ammattilaisten apuun ja saanutkin sieltä opastusta vaikeasta tilanteesta selviämiseen. Lopulta suurin työ tapahtuu kuitenkin terapian ulkopuolella. Asioita pitää itse miettiä, antaa niiden kypsyä, ja lopulta oivaltaa, miten asioihin omalla kohdallaan suhtautuu.
Teksti Kreetta Haaslahti
